Viime päivinä on satanut ihan urakalla, joten lumetkin ovat
sulaneet yhdessä hujauksessa. Tänään oli niin ihanan aurinkoinen kevätpäivä,
että en viitsinytkään hukata sitä sisällä dataillessa, kuten alkuperäiseen
plääniin kuului, vaan päätin, että on aika tehdä pyörälle käyttöönottohuolto.
Ostin viime keväänä/kesänä uuden satulan, mutta en koskaan
saanut aikaiseksi vaihtaa sitä vanhan tilalle. Nyt otin härkää sarvista. Kaikki
meni oikein mallikkaasti, kunnes tajusin, ettei ostamani satula ollutkaan
sellaisenaan ihan passeli. Päätinkin sitten käyttää vanhan satulan
kiinnitysmekanismia uuden satulan kiinnittämiseen, koska se tuntui käyvän
tarkoitukseen eikä tarvinnut alkaa kikkailemaan sen uuden systeemin kanssa.
Ainut ongelma oli, että irrottaessani vanhaa satulaa osat vähän niin kuin levähtivät
sinne tänne enkä ehtinyt painaa mieleen miten mikäkin osa oli ollut. Noh, ei se
mitään, kyllä se jotenkin selviää, ajattelin. Pyörittelin osia käsissäni ja
asettelin niitä eri tavoin yrittäen saada selville mihin järjestykseen ne
kuului laittaa. Aloin jo epäillä tuleekohan tästä mitään, kunnes sen hoksasin
(ainakin mielestäni, katsotaan nyt kauanko se pysyy paikoillaan). Ihan mahtava
fiilis, kun sisukkaasti yrittää ja onnistuu ratkaisemaan jonkin ongelman.
Jotenkin tässä viime aikoina omalle kohdalle on sattunut
useita vastaavia onnistumisen kokemuksia. Lähinnä ihan sellaisia pieniä, mutta
omalla tavallaan merkittäviä, kuten pienet oivallukset esimerkiksi excelin käytössä
tai se, kun huomaa, että omalla epämukavuusalueellaankin pystyy yllättäviin
suorituksiin. Siksipä onkin alkanut tuntua siltä, että hitto, minä pystyn ihan
mihin vain. Ihan uskomaton tämä itsetunnon räjähdysmäinen kohoaminen.
Pyörähuoltosession jälkeen hehkutin Pekalle onnistumistani,
olin niin fiiliksissä tästä pienestä itseni ylittämisestä. Kehuin, että taas
tuli todistettua, että pystyn ihan mihin vain. Asenteessani oli kuitenkin tapahtua
pieni lipsahdus, kun Pekka esitteli käsillä seisontataitojaan, johon totesin,
että tuohon en kyllä ikinä pystyisi. Juuri, kun nuo kykyjäni epäilevät sanat
lipesivät huuliltani, huudahdin ”Eipäs,
kun pystynpäs!!!” Huh, endinpäs korjata. Ei saa unohtaa pitää asennetta
yllä loppuun saakka eikä alkaa epäillä itseään, kun tälle linjalle on kerran
lähdetty.
*****
Onnistumisista siirrymmekin sitten ei niin menestystarinaan.
Torstaina pojat lähtivät keikalle ja saimme Lauran kanssa viettää tyttöjen
iltaa viinin ja hyvän ruoan kera. Laura oli lainannut kirjastosta ihanan suklaa-aiheisen leivontakirjan,
josta valitsimme herkullisen näköisen mud pie -reseptin. Tässä tulos. |
| Kuin kaksi marjaa - eikö? |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti